Ihmettelyn äärellä

Luottamusta, laiskuutta vai kognitiivista ergonomiaa, pohdimme pienellä porukalla Pelastusopistolla Aliisa Puustisen kutsusta. Mitä on se luottamus (turva)viranomaisiin, joka kestää gallupista ja tilanteesta toiseen sekä kantaa yli toimintaympäristön muutosten ja yksittäisten töppäilyjen? Olemmeko vain tottuneet luottamaan omaan yhteiskuntajärjestelmäämme ja siihen, että hädän tullen ”yhteiskunta” ja viranomaiset ottavat koppia siitäkin huolimatta, että varsinkin somessa on helppo manata koko julkinen sektori turhuuksien toreille?

Miten valmistautua ennakoimattomaan? Mikä mahdollistaa sen, että varsin vankkaan hierarkiaan ja selkeään työnjakoon perustuva organisaatio kiperän ja yllättävän tilanteen tultua adaptoituu, innovoi ja itseorganisoituu ja jokainen pystyy luottamaan, että tuo toinen osaa asiansa ja kantaa vaikka henkeäni?

Mihin katoaa yhteistyö ja luottamus, kun entinen työkaveri siirtyy samalla toiminta-alueella viereisen organisaation ja prosessin palvelukseen, kysyttiin vähän naureskellenkin lapsipolitiikan äärellä Turussa. Mistä niitä raja-aitoja oikein kumpuaa? Mikä niitä edelleen niin sitkeästi ylläpitää ja millä tasolla, kun ”tekijät” totesivat olevansa väliin tiiviissäkin yhteistyössä?

Jos johtajuuden määritelmä on ”se, mikä saa asioita tapahtumaan”, missä sitä silloin on? Henkilöllä, hierarkiassa vai suhdeverkostoissa? Niillä kaikilla ja niitten välissä, vai ihan vain huitsin nevadassa? Muutos lähtee ylhäältä, uskoo vankan hallinnon kannattaja. Kenneth Gergen totesi jo taannoin, että se ponnistaa reunoilta. Hierarkkinen valta säilyttää nykyisyyttä, itse- ja yhdessäorganisoituminen ovat jatkuvassa liikkeessä. Jos puhuu itse-/yhdessäorganisoitumisesta ilman toimivaltaa, se on kuin tarjoaisi karkkia, mutta kieltäisi syömästä sitä, totesi Jarmo Manner mainiossa puheessaan syyspäivässämme.

Kuva: Liisa Virolainen

Osaammeko yhdistää erilaista, jopa ristiriitaista, mutta samanaikaista informaatiota? Miten poimia oleellinen? Kun tarkastelet kädessäsi olevaa palloa, sitä on helppo kuvailla: väri, koko, materiaali jne. Vaan kun tuon pallon laittaa sattumanvaraiseen liikkeeseen, tehtävä on huomattavasti vaikeampi (bing Jukka-Pekka Heikkilä). Havainnot jähmettyvät tulkinnoissa. Saati kun niitä palloja on kaksitoista yhtä aikaa kuvattavana ja kopitettavana.

Mitä on se luottamus, joka saa heittäytymään tuntemattomaan, rakentamaan jotain uutta ja erilaista? Makustelemaan intuition ja tiedon murusia ja järjestämään niitä toisenlaiseen kombinaatioon, ihan uudenlaiseen kokemukseen? Mihin luottaa pääjohtaja, joka myllertää koko organisaationsa vaikuttavuuden ja oppimisen näkökulmasta? Ihmisiin ja ihmisyyteen?

Miten mallinnamme ja selitämme kompleksisuutta – tätähän meiltä pyydetään? Mutta jos voit tehdä siitä mallin, onko kyse silloin kompleksisuudesta? Malli on hetkestä x, mutta elämä tapahtumineen virtaa, ja tuo x on lastu menneillä laineilla. Miten elää organisaatio alati muuttuvassa virrassa? Yksilölle se on vielä jotakuinkin hallittavissa – ja lopulta voi luottaa viranomaisiin ja elämään yleensä – mutta entä monisatapäiselle yhteisölle? Kuka luo ohjaavat periaatteet ja eettisen koodiston ja millä foorumeilla ne avataan niin, että suunta ja tulkinnat ovat riittävän yhtenäisiä?

Kaikki ei ole yksinkertaista, kaikki ei ole kaoottista eikä edes kompleksista. Maltammeko ratkaisuun pyrkimisen edellä pysähtyä ensin päättämään, millaista ongelmaa olemme ratkaisemassa?

Samalla kun informaation määrä lisääntyy ja sen jakamisen nopeus kasvaa, kykymme havainnoida kutistuu (älypuhelimen ulkopuolella). Miten huomaat mustan joutsenen? Millainen ääni syntyy, kun taputtaa yhdellä kädellä?


Kirjoittaja: Liisa Virolainen | Kuvat: Karla Vidal/Unsplash ja Soile Kallio

Liisa Virolainen
Liisa Virolainen työskentelee kehityspäällikkönä Kaiku-työelämäpalveluissa ja Uusi Kaikun päätoimittajana.
@LiisaVirolainen