Eliittien luottamus rakentaa hyvää yhteiskuntaa

Eliitti on poikkeuksellisen arvolatautunut termi. Moni on sanan kuullessaan valmis poistamaan varmistimen. Professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimuksessa eliitillä tarkoitetaan seitsemän eri yhteiskuntasektorin johtotehtävissä toimivia henkilöitä. He ovat asemansa puolesta valtaa käyttäviä ihmisiä. Se, kuinka hyvin tämä eliitti luottaa toisiinsa ratkaisee paljolti sen, kuinka hyvin suomalainen yhteiskunta toimii.

– Suomessa valta tulee hyvin pitkälti aseman perusteella. Meillä on hyvin vähän harmaita eminenssejä, jotka pelkästään henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella saavat vaikutusvaltaa. Nopeasti mieleeni tulevat lähimenneisyydestä vain Max Jakobson ja Kustaa Vilkuna, Ilkka Ruostetsaari sanoo.

Ruostetsaari on tutkimuksissaan tutkinut seitsemän yhteiskuntasektorin – politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, järjestöjen, joukkotiedotuksen, tieteen ja kulttuurien – eliittien vuorovaikutusta ja keskinäistä luottamusta.

Politiikasta elinkeinoelämään

Eliitit ovat melko siiloutuneita. Ura rakentuu yhdellä sektorilla.

Merkittävän poikkeuksen muodostaa vain yksi ryhmä. Politiikan eliitistä siirrytään elinkeinoelämän ja järjestöeliittiin. Poliittisen luokan liikkuvuutta on vahvistanut se, että poliittisilla erityisavustajilla on kova kysyntä yksityisellä sektorilla, joka tarvitsee asiantuntemusta poliittisen päätöksenteon valmistelusta. Erityisavustajat ovat politiikan ammattilaisia, jotka tuntevat valmistelumekanismin ja omaavat laajan kontaktiverkoston. Monet politiikan parissa pätevöityneet henkilöt ovat siirtyneet lobbareiksi.

Työkokemus pätevöittää lobbaamiseen.

Työtehtävä politiikan piirissä on siis eräänlainen lobbarikorkeakoulu. Asemiin tullaan usein erilaisten puoluetehtävien kautta, mutta työkokemus pätevöittää lobbaamiseen ja synnyttää tarpeellisen kontaktiverkoston.

Elinkeinoelämän kiinnostus kertoo myös siitä, että vuorovaikutus yksityisen ja julkisen sektorin välillä on heikkoa. Tätä puutetta paikkaamaan Suomeen on syntynyt vaikuttajaviestintätoimistoja ja suuri joukko politiikan piirissä pätevöityneitä asiantuntijoita.

– Kiinnostavaa on, että siirtymää ei juurikaan tapahdu virkamiestasolla. Virkamiehet tekevät usein koko työuransa virkamiehinä, usein myös yhden ja saman hallinnonalan piirissä, Ruostetsaari sanoo.

Avustajat voivat eristää ministerin

Virkamiesten vähäinen liikkuvuus on koettu myös ongelmaksi, johon on etsitty vuosikymmenten aikana ratkaisuja. Tällä hetkellä ministeriöiden yli tehtävästä yhteistyöstä käytetään termiä ilmiölähtöisyys, millä tarkoitetaan sitä, että maailma ei sittenkään järjesty hallinnonalojen mukaan, vaikka monet niin kuvittelevatkin.

Yli ministeriöiden tehtäviä projekteja rakennettiin urakalla viime hallitusneuvotteluissa. Käytännössä niiden toteuttaminen on haasteellista, sillä valta- ja vastuusuhteiden määritteleminen tällaisissa hankkeissa on poikkeuksellisen vaikeaa.

Ilkka Ruostetsaari ei usko, että kiertoa saadaan merkittävästi aikaan. Tarvittaisiin pakollinen virkamieskierto, mutta siihenkin sisältyy omat ongelmansa. Kyse on lopulta siitä, miten virkamieskuntaa rekrytoidaan ja miten virkamiesuralle valikoidutaan.

Erityisen vähäistä siirtymä on yksityisen ja julkisen sektorin välillä.

Tyypillisesti virkamies on asiantuntija, joka perehtyy syvällisesti omaan tehtäväänsä. Kyse on myös siitä, miten koulutustaustaa ja työkokemusta arvostetaan. Erityisen vähäistä siirtymä on yksityisen ja julkisen sektorin välillä.

– Jos virkamies on syvällinen asiantuntija, erityisavustaja on tyypillisesti generalisti, joka hallitsee asioita horisontaalisesti. En kyllä pidä oikeana perustelua, että erityisavustajia tarvitaan sen vuoksi, että lainsäädäntötyön laatua saadaan parannettua. Eivät erityisavustajat lainsäädäntöä valmistele. Se on tyypillisesti virkamiestyötä, jota tehdään virkavastuulla.

– Pikemminkin ajattelen, että ministerin suuri avustajakunta saattaa heikentää ministerin ja ministeriön virkamiesten välistä vuorovaikutusta. Suuri avustajakunta voi eristää ministerin melko tehokkaasti jopa ylimmästä virkamieskunnasta, Ruostetsaari sanoo.

Vuorovaikutuksen esteet

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa, että eliittien välinen vuorovaikutus on heikentynyt tutkimusajankohtana 1990-luvulta 2010-luvulle tultaessa.

– Suomalaisten eliittien välillä vallitsee suhteellisen suuri luottamus, Ilkka Ruostetsaari sanoo.

– Tutkimus vahvistaa, että erityisesti henkilökohtaisilla, epämuodollisilla kontakteilla on suuri myönteinen merkitys koko yhteiskuntaan.

Vuorovaikutuksen väheneminen saattaa olla seurausta ylivarovaisuudesta. Tiedotusvälineissä kaikki vuorovaikutus nähdään helposti korruptoitumisena. Sen vuoksi etenkin julkisella sektorilla ollaan hyvin varovaisia, että epäilystä korruptiosta ei pääse syntymään.

– Suomalaisessa yhteiskunnassa eri eliittien välillä näyttää kuitenkin vallitsevan suhteellisen suuri keskinäinen luottamus. Kansainvälisissäkin tutkimuksissa on havaittu, että tätä luottamusta lisäävät samanlainen koulutustausta ja käsitys yhteiskunnan toiminnasta. Myös yhteinen kieli on tärkeä luottamuksen rakentaja.

– Meillä kuusi eliittiä on näkemyksiltään melko yhteneväisiä. Poikkeuksen muodostaa vain kulttuurieliitti, joka on selvästi kauempana muista. Se selittyy sillä, että kulttuurieliitti arvostaa erilaisia asioita kuin muut eliitit. Heille talous ei ole niin tärkeää, taide on keskiössä.

– Mielenkiintoista on myös se, että konsensus ei ole eliittien keskuudessa erityisen arvostettu päätöksentekotapa. Kansalaisten keskuudessa se on arvostetumpaa. Eliitit ajattelevat, että konsensus on hidas ja jäykkä. Asioita on vietävä tehokkaammin eteenpäin.

Koalitiot säilyttävät keskusteluyhteyden

Suomen puoluejärjestelmän rakenne on vuosikymmenten ajan vaatinut sitä, että hallitusyhteistyötä on pitänyt tehdä myös vasemmiston ja oikeiston kesken. Esimerkiksi Ruotsissa tämä jakolinja on niin pyhä, että kunnollista keskusteluyhteyttä ei vasemmiston ja oikeiston välillä edes ole.

Suomalainen konsensus on rakennettu tämän yhteistyön varaan. Sitä on pitkälti vetänyt työmarkkinajärjestelmä, jossa työnantaja- ja palkansaajajärjestöt ovat pitkällä tupo-kaudella rakentaneet yhteiskuntasopua. Vaikka julkisuudessa on saattanut näyttää eripuraiselta, jopa riitaiselta, kameravalojen sammuttua neuvotteluja on jatkettu keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä.

Tämä järjestelmä on muuttumassa. EK päätti jo vuonna 2015, ettei se enää tee keskitettyjä tuloratkaisuja. Neuvottelut ja päätökset siirtyivät liittotasolle.

Nytkin Suomessa on hallitus, jossa on puolueita sekä vasemmalta että oikealta. Hallituksen muodostaminen ei vaikuttanut edes erityisen vaikealta, vaikka ratkaisua kritisoitiinkin siitä, että vaalitappion kärsinyt keskusta jatkoi hallitusvastuussa. Se onkin järjestelmän kääntöpuoli. Koalitioita rakennettaessa vaalituloksen merkitys heikkenee.

Poliittinen jako vasemmistoon ja oikeistoon on saanut rinnalleen uusia jakolinjoja, joiden keskinäinen vuoropuhelu näyttää olevan melko vaikeaa. Törmäyskurssilla ovat arvoliberalismi ja arvokonservatismi, suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus, kansainvälinen solidaarisuus ja maahanmuuttovastaisuus. Etäisimpinä poliittisina kärkinä ovat Vihreät ja Perussuomalaiset.

– Ilmastonmuutoskeskustelu on antanut molemmille lisää vaikutusvaltaa. Perussuomalaiset hyötyivät ehdottomasti siitä, että ryhtyivät ajamaan ihmisten oikeutta lihansyöntiin ja dieselautoilla ajamiseen. Se on saattanut tuoda enemmän kannatusta kuin maahanmuuttovastaisuus. Vaatimus omien elintapojen muuttamisesta koetaan paljon vahvemmin.

– Poliittinen kulttuuri muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti. Tutkimus osoittaa, että muutokset ovat hyvin pieniä. Suomi on luottamusyhteiskunta, jossa vaikuttavat yhä edelleen sellaiset virtaukset kuin Talvisodan henki tai Korpilammen henki eli kansaa yhdistävät asiat. Ranskan kaltaisiin mielenosoituksiin suhtaudutaan kielteisesti.

Sosiaalinen media on kärjistänyt kuplien välistä keskustelua vihapuheeksi asti.

Uutena piirteenä on sosiaalinen media, joka on horjuttanut joukkotiedotusvälineiden asemaa. Siitä odotettiin demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa vahvistavaa mullistusta, kun ihmiset saisivat entistä paremmin äänensä kuuluviin. Näyttää kuitenkin siltä, että sosiaalinen media on vahvistanut ns. kuplailmiötä eli saman mielisten ihmisten hakeutumista toistensa yhteyteen ja samalla kärjistänyt kuplien välistä keskustelua vihapuheeksi asti. Demokratia tarvitsee sitä, että eri tavalla ajattelevat ihmiset kykenevät vuoropuheluun keskenään.


Teksti ja kuvat: Heikki Hakala